perjantai 16. toukokuuta 2014

Tähtitorninmäki toukokuussa

Eilen kapusimme piknikille Tähtitorninmäelle. Katselin sieltä alas kaupunkiin. Minä yritän rakastaa tätä kaupunkia, minä todella yritän, sillä minä niin tahtoisin rakastaa paikkaa, joka on kotini.

Toisina päivinä ulos lähteminen on aika helppoa, toisina suunnattoman vaikeaa. Eilen jahkailin kauan, ennen kuin sain lähdettyä korttelin päähän kenkäostoksille. Toissa päivänä taas jouduin ottamaan tukihenkilön mukaan lähtiessäni hoitamaan työasioita. Hän käveli kanssani toimistoon, neuvoi hengittämään, laski hengitykselleni rytmin, kyseli vointiani, silitteli. Oloni on suunnattoman etuoikeutettu, kun minulla on tukihenkilö käytössäni. Kaikilla ei ole. He varmaan jäävät kotiin.

 Eväsretki tutun porukan kanssa oli kuitenkin toinen juttu. Eräänlainen side meidän välillemme on jo ehtinyt syntyä, mutta ei kuitenkaan täydellistä luottamusta, joten en osannut kertoa, millaisia hankaluuksia ulos lähteminen minussa aiheutti. Jälkeenpäin ajateltuna he olisivat todennäköisesti ymmärtäneet. Oloa helpottaa jo kummasti se, kun seuralaiset tietävät, miksi pakenen, jos pakenen ja kun pakenen. 

Oli meneillään suuri opiskelijatapahtuma, haalarupukuisia ja juopuneita opiskelijoita niin ammattikorkeista kuin yliopistoista oli joka puolella. Sillalla väkeä oikein vyöryi vastaan edestä ja takaa. Ilma oli mitä parhain ulkona juomiselle ja juhlimiselle. Tai eväsretkelle. Puistokin pelotti minua, sekin olisi voinut olla täynnä väkeä.

Muistan sen tunteen, joka tulee suuressa väkijoukossa. Paniikkikohtaus se ei ole, mutta ehkä jokin paniikkikohtauksen pikkusisko. Muistan, kuinka silmissä sumeni siinä sillalla. Pidin katsetta tiukasti edessäni, hengitin syvään kuten tukihenkilöni oli neuvonut. Tunsin hetken olevani kuin kuplassa, tunteeton ja välinpitämätön kaikesta. Sisällä myllersi, ajatukset säntäilivät. Mutta pysyin järjissäni, ylitin sillan ja tien. En kuollutkaan! Eri asia sitten on, pelkäsinkö oikeasti jonkinlaista katastrofia, kuten että vesi vyöryy ylitseni ja taivas sataa niskaan. Tuskinpa. Mutta pelkäsin paniikkikohtausta, sillä se on kyseenalaistaa kaiken olemisen ja hetket sen jälkeen ovat sekavia. Melkein kuin taivas olisi satanut päälle ja vesi nielaissut, vesi siellä alla.

En voi viettää elämääni neljän seinän sisällä, vaikka se tuntuukin kaikkein helpoimmalta vaihtoehdolta. Arkikin aiheuttaa valtavaa ponnistelua. Kyse ei ole niinkään jaksamisesta tai halusta, kyllä minä haluan mennä ulos, mutta en vain aina pysty. Tunnen auringon lämmön ihollani ikkunan läpi ja mietin, kuinka tahtoisin nauttia siitä kuten ihmiset yleensä nauttivat, jäätelökioskeilla, kesäkaduilla, terasseilla. Mutta se on minusta erillään olevaa elämää, välissämme on seiniä, ikkunoita ja tuhansittain lukkoja.

Joskus istun parvekkeella ja katselen alas. Asun kahdeksannessa kerroksessa ja näen kauas. Näen talojen katot, kirkontornit, näen linnan, näen Tähtitorninmäen. Kaupunki heräilee ja nukahtaa, minä vain nukun. Olen syntynyt täällä, asuin vain aikuiseksi asti muualla. Oli pakko tulla tänne syntymään, kun synnytysosasto kotipaikkakunnalla laitettiin kiinni. Ehkä siksi halusin takaisin, ehkä ajattelin kuuluvani tänne? Voidaanko puhua palaamisesta - tai jopa kohtalosta? Olisiko kaikki helpompaa jossakin muualla? Voisinko lähteä? Haaveilen siitä usein, mutta tähän osaan maata syntyneenä en osaa ajatella itseäni muualle, en puhumaan tätä murretta jonnekin toiseen osaan Suomea.

Tunnen huonoa omaatuntoa verkkaisesta ja varovaisesta elämästä, jota elän. Saatan vaikuttaa tyhmältä, miettikää nyt, ulkona paistaa nytkin aurinko, mutten mene sinne. En tahdo puolustella, tyhmäähän se onkin. Minne edes menisin?

Piknikillä meillä oli hulppeat eväät: salaattia, fetajuustoa, pähkinöitä, siemeniä, salaatinkastiketta, mehua, patonkia, tuorejuustoja, vadelmavalkosuklaata ja tummaa suklaata, tuoreita ja kuivattuja viikunoita, mansikoita, päärynöitä, viinirypäleitä, suklaa- ja kinuskikastiketta, teetä. Levitimme viltin maahan, söimme, puhuimme, nautimme auringosta. Se oli ensimmäinen kokemus elämästä pitkään aikaan. Olen tässä, enkä halua pois. Olen tässä, enkä samaan aikaan missään muualla.


Lopulta kerroin kaikille, että minulla on julkisten paikkojen pelko. Seuralaiset sanoivat, että ovat iloisia, kun tulin kaikesta huolimatta mukaan, ja vastasin olevani iloinen, että tulin. En osannut sanoa muuta, mutta tarkoitin joka sanaa. Olin yksinomaan iloinen.

Kun olimme syöneet, nousin yksin mäen laelle katselemaan kaupunkia. Hengittelin syvään kevätilmaa, kuuntelin kännisten opiskelijoiden huutoa. Usein vihaan tätä kaupunkia, mutta yritän alkaa rakastaa sitä, sillä se on minun kotini. Palasin tänne melkein kahden vuosikymmenen jälkeen. Synnyin sitä paitsi liian aikaisin, laskettu aika oli vasta seuraavassa kuussa, ja silloin kotikaupunkini synnytysosasto olisi ollut auki.

Seisoin siinä ja katselin kauas kaupunkiin. Öisin Tähtitorninmäki on valaistu, näen sen makuuhuoneeni ikkunasta, ja jos ikkunassa on sadepisaroita, ne näyttävät oikeastaan tähdiltä.


Ja päivä tää ei lopu
Sekunnit ei häviä
Mun elämä on ruma,
ajatukset hävettäviä
Päänsä kääntää pois joku satunnainen kävijä
Yksiksensä itkeskelevät on häviäjiä

Mitä mä oikein teen?
Mä en tiedä, minne mä meen
Niin tämä katu on hellä
Se jatkuu
niin kauan kuin kävelee

- Maija Vilkkumaa

Uskaltakaa. Minäkin yritän uskaltaa, askel kerrallaan.

- Aoda

Ps. Tuhannes katselu tuli joskus viime viikolla. Kiitos kaikille ihanille lukijoille! Toivon teille niin paljon hyvää ja toivon, että teksteistäni joku samoissa ongelmissa painiskeleva voi saada jotain, jos ei voimaa, niin vertaistukea.

6 kommenttia:

  1. Tollasessa tilanteessa on ihanaa, kun on joku, joka oikeesti kiskoo sut sinne ihmisten ilmoille. Itsekin varmaan jäisin aina kotiini möllöttämään ellen omistaisi muutamaa ystävää, jotka soittelevat perään ja raahaavat mut ulos.

    Halusin myös kiittää, sun blogi on jotenkin niin...kaunis. Emmä tiiä miten muuten kuvailla sitä; sä oot samalla aikaa vahva, rohkea, itsenäinen, persoonallinen, vihainen, kaunis, runollinen, herkkä, optimistinen ja ihana. Tai ainakin sun kirjoitukset on. Kiitos niistä. Suo anteeksi tälläinen outo, nimetön, yöllä kirjoitettu tunnustus, mutta tätä lukiessa tuntuu aina siltä, että kyllä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Ja lisäksi tästä tulee hillitön boosti päälle; tekee heti mieli mennä tekemään kaikkea, mitä on aina halunnut tehdä.

    Ehkä mäkin vielä joskus uskallan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kauniisti sanottu, mä oon ihan sanaton!

      Alun perin tällä blogilla lähdinkin tavoittelemaan sitä, että joku voisi saada näistä teksteistä voimaa. Surullista kyllä, nämä mun ongelmat ei oo mitenkään harvinaisia. Aika harva vaan taitaa ymmärtää, että jatkuva ahdistus tai pelot eivät ole normaaleja, vaikka ne oikeasti haittaavat elämää. Mutta kun ne tunnistaa, voi alkaa etsiä ratkaisuja. Oma ongelmani on tosin vähän ollut, että olen niin kärsimätön; odotan jotain taikaiskua, jonka ansiosta kaikki asiat muuttuvat hyviksi. Oikeasti pitäisi vaan edetä askel kerrallaan, kyllä mä ainakin uskon, että kaikki muuttuu hiljalleen paremmaksi.

      Kiitos vielä ihanasta kommentista ja voimia!

      Poista
    2. Kärsimättömyys yksi paheistani. Meissä on paljon samaa, vaikka olen monta vuotta sua vanhempi. Kirjoitustaidossasi olet kyllä huomattavasti edellä, tekstiäsi on mukava lukea, se soljuu helposti ja nopeasti aivoihini. :)

      Poista
    3. Kiitos, mulle on tärkeää kuulla, että tekstistäni pidetään. :) Kirjoittaminen on mulle niin tärkeää. Mutta joka tapauksessa kehotan ketä vain kirjoittamaan, se on niin hyvä tapa selkeyttää omia ajatuksia.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taas en nyt sitten oikein tiedä, mitä tähän sanoisi. Ihan tulee liikutuksen kyynel silmäkulmaan tällaisista kommenteista! En tiedä voiko olla mitään parempaa kuin se, että jakamalla omia tuntemuksiaan ja kokemuksiaan voi oikeasti olla jollekulle toiselle suureksi avuksi, vaikka siltä ei itse tunnu. Tosiaan surullista, että tunnistat itsesi tästä, mutta kuten sanoit, silloin ainakin huomaa, ettei ole näiden asioiden kanssa yksin. Esimerkiksi julkisten paikkojen pelossa on sellainen piirre, ettei ole kovinkaan helppoa selittää, mitä siellä ulkona oikeasti pelkää. Tai mikä on oikeasti niin vaikeaa siinä, että laittaa kengät jalkaan ja lähtee ulos. Ei kyse ole edes haluamisesta tai jaksamisesta, joskus ei vain voi.

      Valtavasti kiitosta tästä kommentista. En pysty panemaan sanoiksi, miten hyvältä tällainen palaute tuntuu, mutta voit luottaa siihen, että kommentti kosketti minua. Hyvää keskikesää myös ja tsemppiä!

      Poista