perjantai 21. maaliskuuta 2014

Jaakko

Aioin kertoa tässä merkinnässä itsestäni, mutta kerronkin Jaakosta.

Jaakko lähti elämästäni samalla tavalla kuin oli tullutkin. Hivuttautui varoen, askel kerrallaan, sanoi sanatta sen minkä pystyin arvaamaan. Kummassakin tapauksessa menin aivan sekaisin.

Oli varhainen syyskuu, mutta aiempi syyskuu, ennen viime syyskuuta. Tapasimme torilla. Koko päivä enteili sadetta, ja me saimme sateen niskaamme kävelyllä. Pistäydyimme kahvilaan juomaan teetä. Jaakko kertoi, kuinka monta kertaa elämässään oli muuttanut ja miksi. Hänen juttunsa tuoksuivat sahanpurulta eikä hän katsonut silmiin. Miehet katsovat harvoin silmiin. Se oli aluksi outoa, mutta lopulta rakastin sitäkin.

Rakastin Jaakossa kaikkea, deodorantin tuoksua, virnettä, reikiä sukissa, hulluja ideoita. Rakastin sitäkin, miten hän oli aina myöhässä ja sain odotella häntä ties missä säässä. Meissä oli niin paljon samaa ja riittävästi erilaista. Me leivoimme omenapiirakkaa ja joimme teetä, sillä tee on ratkaisu kaikkeen. Me kävimme lelukaupassa ja keikoilla. Olin aivan haltioissani hänestä. Me rakastelimme sekä ensimmäisellä ja että viimeisellä kerralla hänen vuoteellaan poikamiesboksissa. Ensimmäisellä kerralla tiesin jonkin alkavan ja tiesin miten se sattuisi. Viimeisellä kerralla tiesin kaiken loppuvan ja se sattui. Itkin itseeni, me vain makasimme päällekkäin eikä kumpaakaan kiinnostanut. Me makasimme siinä yli tunnin, toivoin että hän laukeaisi pian, mutta en osannut kuitenkaan tehdä mitään. Käänsin päätäni pois. Olin vain halunnut, että hän halaisi minua, mutta kun hän kierähti pois päältäni, hän jätti väliimme raon, niin että tunsin hänen ruumiinlämpönsä mutta en hipaissutkaan häntä.

Jaakko vain häipyi, hiipui pois. Lakkasi soittamasta, lakkasi vastaamasta. Siinä kaikki.


Keskitalvella heräsin yöllä yhtäkkiä. En saanut enää unta. Olin lähettänyt Jaakolle viestin illalla, mutta hän ei ollut vastannut siihen. Tuijotin toiveikkaana puhelinta, mutta se oli mykkä. Aloin vapista, tajusin itkun olevan silmien takana. Minuun sattui kamalasti, mutta kyyneliä ei tullut. Jälkeenpäin olen ollut ihmeissäni siitä, miten vahvasti henkinen kipu tuntuu fyysisenä, sillä minua sattui joka paikkaan. Hengitys oli nopeaa ja pakokauhuista. Hoin itselleni, että sinä selviät tästä, sinä selviät tästä, sinä selviät tästä, koska muutoin olisin joutunut myöntämään, etten selviä.

Vertasin itseäni lintuun, joka on lentänyt päin ikkunaa. Se on kuvitellut lentävänsä metsään, joka heijastuu ikkunalasista, mutta törmännytkin todellisuuteen ja pudonnut sitten pökertyneenä maahan. Maannut siinä kuvittellen vielä nousevansa, vaikka lopulta kuolee. Se oli pateettista, mutta sellainen olo minulla oli. Olin koko talven uskotellut itselleni, ettei Jaakko minua jätä, koska en halunnut myöntää totuutta. Ja sitten iskeydyin siihen itse, avuttomana ja tyhmänä, osaamatta valittaa tuskaani. Kävin makaamaan ja yritin saada unta. Kun uni tuli, se oli haurasta, ja se on sitä edelleen.

Seuraava päivä oli aurinkoinen, kunnon pakkaspäivä. Kävelin loputtomiin, kunnes jalkani olivat turrat. Joka ilta pelkäsin, etten nukahda. Joka päivä mietin, mitä tekisin, jotta en ajattelisi. Katsoin boksikaupalla televisiosarjoja, yritin tapailla ihmisiä, keräsin voimalauseita ja onnenamuletteja ja muita yhtä typeriä juttuja, hymyilin kun näin iloisen pikkupojan, koska yritin tartuttaa iloa itseeni. Olo oli raskas ja pelkoinen.

Olin sumussa koko talven ja kevään ja kesän. En koskaan saanut tietää, miksi hän lähti. En saa koskaan tietää. Kidutin itseäni kaikilla mahdollisilla skenaarioilla, kunnes olin aivan uupunut ja kuiva kaikesta itkemisestä. Yökaudet kuvittelin katselleeni tähtiä, mutta ne olivatkin vesipisaroita, pelkkiä vesipisaroita, jotka koristivat ikkunaani, kun Tähtitorninmäki valaisi ne. Oloni oli käsittämätön. Olin niin ymmälläni hänen lähdöstään, etten osannut ikävöidä. Niskaa ja päätä särki koko ajan, minun käskettiin välttää tietokoneella istumista, mutta se ei auttanut. Söin kylmää porkkanalaatikkoa ja jukurttia ja karjalanpiirakoita ja aloin vihata kaikkia, jotka olivat ongelmissa, koska en jaksanut kantaa muiden ongelmia. Sitten kaikki alkoivat vihata minua, koska olin välinpitämätön. Join mukikaupalla kahvia, jotta jaksaisin päivät, ja iltaisin väsytin itseäni, jotta pystyisin nukkumaan. Luin koko ajan, ja pääni oli lopulta täynnä turhaa nippelitietoa paikkaamassa jotain, mikä puuttui. Silmäni väsyivät.

Tuli hidas kevät ja lämmin kesä, enkä tehnyt mitään. Valo tuntui kuin kidutukselta, pilkalta painoani kohtaan. Odotin innolla syksyä ja ensi kertaa innolla myös talvea, koska arvelin pimeyden olevan lohtu. Yksi maailman surullisimmista asioista on se, kun ihminen itkee auringonpaisteessa ja lämmössä.

En puhunut kenellekään, koska hävetti. Päiväkirjaanikin kirjoitin valheita. Odotin Jaakolta yhteydenottoa koko kevään ja vielä kesälläkin, aina kun sain tekstiviestin, toivoin sen olevan hän. En enää kehdannut lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli lakannut vastaamasta viesteihini. Minua hävetti, minua hävetti niin paljon se että olin onnistunut pilaamaan tämänkin, minua hävetti oma nöyristelyni, minua hävetti se miten kauan yritin saada häneen kontaktin vaikka hän vain kääntyi pois, minua hävetti etten päässyt yli pikaisesta ja nöyryyttävästä suhteesta, vaikka minulla oli kaikki edellytykset sille. En pystynyt puhumaan, koska en tiennyt, mitä olisin sanonut. Hoin vain itselleni, että se menee ohi, se menee ohi. Se tulee taas, mutta se myös menee taas.

Luentosalissa syyskuun kymmenentenä viime vuonna kestokyvylleni taisi tulla seinä vastaan. Keho ei enää jaksanut jatkuvaa jännitystä, se vain käski pakenemaan. Se vaisto on pitänyt ihmiskunnan elossa. Se pelasti minut. Seuraavana päivänä hain apua.

Pelkään, että törmään Jaakkoon. En tahdo nähdä häntä, en katsoa silmiin, koska hän taatusti näkisi sen sirpaleisuuden, joka hänestä aiheutui. En tahdo kohdata häntä ja pakottaa hänet muistamaan, miten nöyrryin hänen edessään, miten yritin pidellä hänestä kiinni, ja silti hän pystyi jättämään minut taakseen täysin risaisena. En tahdo nähdä, miten onnellinen hän on ja minä en ole. En tahdo tietää, miksi hän lähti, koska en ehkä kestä vastausta.





Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
Siellä nauretaan
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?
- Paula Vesala

Rikkumatonta rakkautta ja hyvää viikonloppua,

- Aoda

7 kommenttia:

  1. "Keho ei enää jaksanut jatkuvaa jännitystä, se vain käski pakenemaan. Se vaisto on pitänyt ihmiskunnan elossa. Se pelasti minut. Seuraavana päivänä hain apua." Tässä kohdin en voinut muuta kuin itkeä. Voimahali sinulle Aoda! <3

    VastaaPoista
  2. Voi niin kaunista tekstiä :'( <3 sää oot kyllä ainaki mun silmissä niin taistelija!! :*

    VastaaPoista
  3. Todella hienosti kirjoitettu! <3 iso halaus sinulle!
    -ida

    VastaaPoista
  4. Voimarutistus myös täältä! <3

    VastaaPoista
  5. Kirjoitat aivan mahdottoman ihanasti ja persoonallisesti!
    Voimia sinulle <3

    http://lifewithsallas.blogspot.fi/

    VastaaPoista